Vesa Linja-aho

Kirjoittaisin lyhyemmin jos ehtisin.

Anna Perhon Antisäätäjä-kirjan innoittamana päätin kokeilla älypuhelinpaastoa. Helpointa olisi ollut toteuttaa homma pistämällä koko kapula pöytälaatikkoon pariksi viikoksi, mutta koska minulla on päiväkoti-ikäisiä lapsia (= pitää olla mahdollisuus vastata puhelimeen jos lapsi on mahataudissa), piti jonkinnäköistä puhelinta raahata mukanaan.

Kokeilun tein keväällä, mutta aikaa kirjoittaa siitä oli vasta kesälomalla. Onneksi oli hyvät muistiinpanot.

Päädyin seuraavanlaiseen ratkaisuun: ostin halvimman mahdollisen peruskapulan (29 eurolla) ja laitoin työsimmini siihen. iPhonea kuskasin repussa mukanani, koska:

  • Välillä on tilanteita joissa ei ole parempaakaan tekemistä kuin älypuhelimen käyttö – esimerkiksi 5-10 minuutin ratikkamatkan aikana voi lukea vaikkapa e-kirjaa.
  • Käytän töissä iPhonen kameraa taulukuvien ottamiseen (iPhonesta ne saa kätevästi suoraan kurssisivuille).
  • Haluan päästä kannettavalla tietokoneella nettiin 4g:n kautta jos haluan.

Ostin iPhoneen DNA Rajaton -simmin, koska en halunnut sen käyttömukavuuden kärsivän (eli kun haluan puhelimella nettiin, sen piti onnistua heti).

Aloitin dieetin 26.2. ja lopetin 10.3. – lopetuspäätös tuli niinkin arkisesta syystä kuin että en jaksanut raahata kahta puhelinta Heurekaan (jossa halusin ottaa lapsista kuvia). Muutama havainto dieetin ajalta:

  • Välillä koko dieetti tuntui turhalta – esimerkiksi mitä muuta (järkevää) teet autossa kaveria/puolisoa/lasta odotellessa kuin puuhastelet jotain puhelimen kanssa. Kaupan kassajonossa sama homma.
  • Kahden kapulan toteutuksessani kusi pahiten se, että ärsytti kun ei tiennyt kuka soittaa (en todellakaan ruvennut selvittämään miten saan siirrettyä osoitekirjani siihen peruskapulaan). Samalla huomasin, että vaimon puhelinnumero on ainoa jonka osaan ulkoa.
    • Ylipäätään puheluja muilta kuin lapselta tai vaimolta tuli tosi harvoin, ehkä joka toinen päivä. No, ”onneksi” sähköpostia ja kaikenlaisia pika- ja tekstiviestejä tulee senkin edestä. Tekstiviesteistä puheen ollen: niiden lähettäjän selvittämisessä oli sama ärsyttävyys kuin puheluissa.
  • Kesken puhelun oli helppo katsoa kalenteria (varsinkin jos ja kun oli ottanut tätä tarkoitusta varten sen iPhonen esille).
  • Tekstiviestien kirjoittaminen halpiskapulalla oli raivostuttavaa, koska siinä ei ollut Nokia-logiikalla toimivaa kirjoitusta vaan oikea merkki piti selata nuolinäppäimillä. Tämän takia lähetin muutaman sanan mittaisia vastauksia tai (tapojeni vastaisesti) soitin perään.
    • Tässä huomasi, että siinä missä teinipoikana jaksoi ”leikkiä” puhelimella ja selvittää sen kaikki ominaisuudet, nyt 36-vuotiaana moinen ei kiinnostanut pätkääkään. Voi olla, että tuossa oli nopeampi kirjoitustapa. Tai sitten ei.
  • Yllättävä havainto oli, että pieneen ja kevyeen muovirimpulaan oli mukava höpöttää pidempikin puhelu.
  • Parasta dieetissä oli, että se toimi mukavana katkaisuhoitona älypuhelimen räpläämistarpeeseen. Kun älypuhelin piti erikseen kaivaa repusta, sitä ei tullut tsekkailleeksi jatkuvasti. Tapa myös jäi voimaan muutamaksi viikoksi kunnes ”retkahdin” taas…
  • Sivuhuomiona tuli todettua, että DNA:lla on katkeamaton 4g-yhteys Leppävaaran ja Helsingin välillä. Edes Pasila-Helsinki-välillä, jossa Sonera tukehtuu, yhteys ei pätkinyt ollenkaan. Soneran mukaan ”junaan on metallikorin takia vaikea saada yhteys toimimaan”, mutta jostain syystä tämä onnistuu DNA:lta. Esimerkiksi Clash Royalen pelaaminen Soneran liittymällä ei tule kysymykseenkään Leppävaara-Helsinki-välillä, mutta DNA:n simmillä homma toimi ilman mitään pätkimisiä tai lägäämisiä koko välin.
    • DNA:n liittymässä latausnopeus oli Nettitutkan mukaan 150 megabittiä/s ja maallakin 50 Mbit/s. Työliittymä on hitaampi (rajoitettu 50 Mbit/s) Soneran ryöstöhinnoittelun takia (julkishallinnolla on ilmeisesti joku historiallinen syy olla naimisissa Soneran/Telian kanssa, koska se on entinen valtionyhtiö). Arkikäytössä nopeuserolla ei kuitenkaan ollut havaittavaa hyötyä.
  • Clash Royalesta puheen ollen: ”kätevä tsekata kalenteria kesken puhelun” -edulle sukua oli se, että saapuva puhelu ei enää sotkenut Clash Royale -matsia ;-).
  • Peruskapulan akku kesti päivätolkulla, ja iPhonen myös (kun sitä ei tullut juuri käyttäneeksi).
  • WhatsApp ja Telegram toimivat sujuvasti vaikka iPhonessa oli erinumeroinen simmi, iMessage ei (ei voinut pitää vanhaa numeroa voimassa siinä). Tekstiviestit luonnollisesti menivät siihen muovirimpulaan.
  • Rimpulapuhelimen kaiuttimen taajuusvaste oli rasittava: korkeat äänet toistuivat kohtuuttoman kovaa. Varsinkin ”ässänsihistelyyn” tosissaan taipuvien puhekumppanien kanssa puhelinta piti siirtää kauemmas korvasta.
  • Kuvia tuli otettua aika vähän paaston aikana. Spontaanien fiiliskuvien ottamisen takia ei puhelinta jaksa kaivaa repusta.

”Kahdesta simmin loukun” olisi välttänyt, jos olisi käyttänyt peruskapulaa, jossa on 4g:n jakomahdollisuus. Tällaisia ei keväällä ollut vielä markkinoilla (ainakaan kohtuuhintaan). Nykyään on olemassa banaani-Nokia, joten testi olisi hauska uusia.

Wikimedia Commons / Infrogmation: New Orleans after Hurricane Katrina: Mold in flood damaged home

Jos seuraa mediaa edes sivusilmällä, ei ole voinut välttyä sisäilmaongelmiin, homekouluihin ja sen semmoisiin liittyvältä uutisilta. Tässä muutama ihan viime päiviltä:

Kauppalehden juttu on itse asiassa hyvä johdanto tälle kirjoitukselle, koska minulle jäi ensilukemisen jälkeen epäselväksi, mikä tämä ”todella ikävä asia” on. Ilmeisesti se on se, että

Täyttä selvyyttä kosteusvaurioiden ja hengitystieoireiden yhteydestä ei nykymenetelmillä saa – ei edes nyt ensimmäistä kertaa käytetyillä herkillä menetelmillä.

Uutisia ja lyhyitä lehtijuttuja piisaa, mutta pitkät ja taustoittavat jutut ovat loistaneet poissaolollaan. Poikkeuksen tekee tänään ilmestynyt Long Playn juttu Hylätyt talot, autiot pihat, joka pureutuu homeongelmaan aina sen alkumetreiltä asti. Jutun alku on ilmaiseksi luettavissa, koko juttu maksaa 4,90 €. Ilmainen on myös aiheeseen liittyvä mediakritiikkikärjellä tehty juttu Sisäilmauutisissa faktantarkistus unohtuu.

Hylätyt talot, autiot pihat on arvostetun tutkivaan journalismiin erikoistuneen Ilkka Pernun käsialaa ja jutussa on onnistuneesti saatu mukaan suurin piirtein kaikki sisäilmaskenen näkyvimmät toimijat (ja näkymättömämmät asiantuntijat) Maria Nordinista Markku Sainioon ilman että on möhlitty tasapuolisuusharhan kanssa, mitä voi pitää jo eräänlaisena saavutuksena.

Aihe on tunteita herättävä ja siitä keskustelu on haastavaa ei vähiten siksi, että väitän että jokainen tuntee jonkun tai vähintään jonkun kaveri tuntee ihmisen, joka on asunut hometalossa, opiskellut homekoulussa tai työskennellyt hometoimistossa tai saanut näistä oireita. Kännykkäsäteilypelkoa tai foliohattusiiven rasisteja on helppo verbaalimukiloida kalliolaisessa kuppilassa, mutta sisäilmasta puhuttaessa pöydästä voi nousta yhtäkkiä kiukkuinen vastaääni.

Itse en ole tähän skeneen syvällisesti pureutunut, koska materiaalia ja tarinoita tuntuu olevan aivan liikaa. Lisäksi, vaikka aiheen pitäisi skeptikkoa kiinnostaa, homeoireet ovat perustavalla lailla erilaisia kuin vaikkapa sähköherkkyys: itsekin haistan, jos sisäilmassa haisee home tai jokin muu ”ylimääräinen”, kuten uusista tai kastuneista rakennusmateriaaleista haihtuva yhdiste, joten olipa oireiden syntymekanismi mikä tahansa, kyse on havaittavan ilmiön aiheuttamasta reaktiosta. Sähköherkillähän oireita ei laukaise sähkömagneettinen kenttä, vaan uskomus sellaisen läsnäolosta – oireet häviävät, jos tukiaseman merkkivalo sammutetaan tai vierustoveri teeskentelee sulkevansa puhelimensa.

Mutta itse juttuun. Se on maksullinen joten lupasin tehdä jonkun tiivistelmän tapaisen jutusta. Juttu tosiaan alkaa yhden homesairaudesta parantuneen esittelyllä, minkä jälkeen hypätään homeongelman alkulähteille eli öljykriisiin. Öljykriisin takia 1970-luvulla taloista haluttiin tiiviitä kuin pullo. Ei kulunut montaa vuotta, kun ihmiset rupesivat valittamaan oudoista oireista kuntien terveystarkastajille. He epäilivät, että oireet johtuvat homeesta ja sitten alkoi tapahtua

Vuonna 1982 Kansanterveyslaitos perusti Kuopioon ympäristöterveyden osaston, jonka yhtenä tehtävänä oli tutkia hometta ja sen terveysvaikutuksia. Hometta tutkinutta ryhmää johtamaan tuli Aino Nevalainen, vastavalmistunut diplomi-insinööri, jonka pääaine Teknillisessä korkeakoulussa oli ollut kemia. Hän oli aiemmin tutkinut jätevesiä. Hometta hän ei ollut tutkinut.

Nevalaisen tutkimusryhmä aloitti työnsä nollapisteestä, koska aiheesta tiedettiin niin vähän. Ensin piti kartoittaa, millaisia homesieniä ja bakteereita Suomessa ylipäänsä oli.

Alku ei ollut helppoa, ja:

Nevalaisen tutkijaryhmä kohtasi aluksi paljon epäilyjä. Se tuntui

löytävän homeongelmia kaikkialta, minne meni. Muissa yliopistoissa sille naureskeltiin, nimiteltiin ”Kuopion homehihhuleiksi”.

Vähitellen ilmapiiri kuitenkin muuttui. Ihmiset valittivat työterveyslääkäreilleen toimisto-oireista yhä useammin. Vuonna 1983 Maailman terveysjärjestö WHO määritteli ”sairas rakennus” -oireyhtymän, josta on kyse, kun joukko ihmisiä saa tietyssä rakennuksessa samanlaisia silmä-, iho- ja hengitystieoireita sekä yleisoireita, kuten päänsärkyä, uupuneisuutta ja huonovointisuutta. Selitystä oireyhtymälle ei löytynyt.

TTL aloitti vuonna 1994 omat tutkimuksensa, ja 1998 Suomen Akatemia aloitti poikkeuksellisen laajan ympäristöterveyden tutkimusohjelman 250 tutkijan voimin.

He olivat optimistisia: nyt – jos koskaan – selitys löytyisi.

Kolme vuotta myöhemmin tutkijoilla oli tarjota vain epämääräisiä vastauksia.

Labrakokeissa homemikrobeilla saatiin niin hiirten kuin ihmistenkin soluja kuolemaan, mutta kun hometta tutkittiin oikeassa elämässä, tutkijat eivät kyenneet osoittamaan selvää yhteyttä mikrobialtistumisen ja terveysvaikutusten välillä.

Ja aiempi tutkimus oli osoittanut, että vaikka vaarallisia aineita olisi talojen rakenteissa paljonkin, ne eivät pääse ihmisen elimistöön lähimainkaan yhtä helposti kuin silloin, kun kontakti ihoon, ruuansulatuskanavaan tai hengitysteihin on suora.

 

Tutkijoita ihmetyttivät myös tutkimustulokset, joita oli saatu teollisuuden ja maatalouden työntekijöistä. Näiden altistuminen homeelle oli paljon suurempaa, mutta jostain syystä heiltä ei kuitenkaan juuri tavattu sairaan rakennuksen oireyhtymää muistuttavia epämääräisiä oireita. Siinä ei ollut mitään järkeä. Ihmiset, jotka altistuivat häviävän pienille määrille vaarallista ainetta tai eivät altistuneet lainkaan, oireilivat enemmän kuin vakavasti altistuneet.

Joissain rakennuksissa oirehditaan, ja joissain ei. Pitäisi kehittää luotettava mittausmenetelmä tai useampi, jolla saadaan eroteltua terveet talot sairaista. Ja sitä on totta vie yritettykin. Jutussa käsitellään myös Salkinoja-Salosen ”mullistava hometutkimus” -episodi, josta muun muassa Jani Kaaro on kirjoittanut aiemmin. Lyhyesti: tutkimus, joka oli saanut kritiikkiä muilta asiantuntijoilta ja jonka tuloksia ei toinen tutkimusryhmä saanut toistettua, uutisoitiin niin Ylen kuin Hesarinkin toimesta ”mullistavana” ja ”historiallisena”, vaikka

Kun spermatestit vuonna 2012 valmistuivat, Salkinoja-Salosen ryhmän tutkijat vertasivat niiden tuloksia opettajille tehtyyn terveystietokyselyyn. Tulos oli jättipotti: tutkimuksen mukaan myrkyllisimmät näytteet tulivat niistä kouluista, joissa oireiltiin eniten. Testillä voitiin siis osoittaa syy-seuraussuhde ja ennustaa, mitkä tilat olivat vaarallisia.

Toxtest-tutkimusryhmä pyysi Salkinoja-Salosta mukaan hankkeeseen ja toistamaan kokeensa. Tällä kertaa koe sokkoutettiin: tutkijat eivät tienneet, mitkä näytteet oli otettu pahasti kosteusvaurioisista ja mitkä terveistä kohteista. Lopputulos oli surkea.

”Tuloksia tuli kuin kolikolla olisi heitetty”, Harri Alenius kertoo.

Toxtest-ryhmän muut tutkijat arvostelivat Salkinoja-Salosta siitä, että hänen ryhmänsä oli alkuperäisessä tutkimuksessaan jättänyt puolet näytteistä huomiotta.

Miksi oireita sitten tulee? Riippuu keneltä kysytään. Monet – tai ainakin kovaäänisimmät – haluavat sulkea ainakin psyykkiset ja psykosomaattiset syyt jo etukäteen keskustelun ulkopuolelle:

Mutta monet sisäilmasta oireita saavat eivät halua kuntoutusta vaan apua ja selityksen, joka ei vihjaa, että oireilu voisi olla psykosomaattista.

..

Monet kokevat lääkärien vähättelevän heidän oireitaan, ja erityisen loukkaavana pidetään sitä, että heidät leimataan psyykkisesti sairaiksi.

Ja siitä päästäänkin sitten Ville Valtoseen:

Ymmärrystä ja apua tarjoaa vain harva lääkäri, tosin julkisuudessa juuri he ovat nousseet näkyvästi esiin. Kaikkein enitensisäilmaongelmia mediassa kommentoi Hyksin infektiosairauksien klinikan entinen ylilääkäri professori Ville Valtonen.

Vuosien varrella hän on kirjoittanut diagnooseja ympäristöherkkyydestä enemmän kuin kukaan muu Suomessa.

Long Playn näkemissä diagnooseissa tautiluokituksen määritelmä ”jatkuva tai toistuva poikkeuksellinen herkkyys ympäristön tavanomaisille tekijöille” on muuttunut muotoon ”home- ja kosteusvauriosairaus”. Sellaista sairautta tautiluokituksessa ei ole.

Sitten esitellään toinen sankari, jonka olemassaolon olen tyystin onnistunut missaamaan:

Toinen näkyvä sisäilmasta oireilevien puolustaja on kliinisen mikrobiologian erikoislääkäri dosentti Tamara Tuuminen, joka työskentelee yksityisellä antioksidanttiklinikalla Helsingissä. Hän on itsekin oireillut sisäilmasta ja ryhtynyt sen vuoksi homeaktivistiksi. Hänen ykkösvihollisensa vaikuttaa olevan Työterveyslaitos. Tuuminen on kutsunut ”epäeettisiksi ihmiskokeiksi” Työterveyslaitoksen tekemiä rutiinitestejä, joissa oireilevien ihmisten pitää pysyä tiloissa, joista hekokevat saavansa oireita.

Hän on myös kirjelmöinyt testeistä pääministeri Juha Sipilälle (kesk.) ja vaatinut Työterveyslaitoksen ammattitautipoliklinikan sulkemista sekä kansalaisia ”kaasuttaneiden” lääkäreiden oikeuksien peruuttamista.

Mistä nämä kaikkein vakavimmat oireilut sitten johtuvat? Jutussa on haastateltu neurologi Markku Sainiota:

Sainiolla on pitkä kokemus ympäristöherkyyksien tutkimuksesta ja potilastyöstä. Hänen mukaansa oireissa on kyse voimistuneista reaktioista tavanomaisillekin ympäristötekijöille. Hän käyttää käsitettä modern health worries – nykyaikaiset terveyshuolet. Kun ”todellisia” uhkia on yhä vähemmän, minimaalisetkin altistumistasot tai vain oletettu altistuminen voivat synnyttää oireita.

Kun ihmiset oireilevat esimerkiksi tuulivoimalan infraäänestä, vaikka moninkertainen infraäänipitoisuus vaikkapa pesukoneesta ei aiheuta mitään, syy löytyy Sainion mukaan luultavasti siitä, että voimalat oletetaan haitallisiksi.

”Olisi tärkeää, että oireilevien ensimmäiset kontaktit eivät rupeaisi lietsomaan uhkakuvia”, Sainio sanoo.

Sainion ja muiden neurologien mielestä oireet eivät kuitenkaan ole merkki psykologisesta tai psykiatrisesta häiriöstä, vaan niitä selittää reaktioherkkyyden lisääntyminen, joka puolestaan johtuu keskushermoston herkistymisestä. Tämä tarkoittaa sitä, että elimistö varoittaa vaarallisesta ympäristöstä liian herkästi. Kun ihmisen tarkkaavaisuus kohdentuu tämän tästä vaaravihjeisiin, aistimukset tulevat herkemmin tietoisuuteen, reaktiot vahvistuvat ja suojamekanismit laukeavat tavallista herkemmin.

Erityisen alttiita oireille ovat stressaantuneet ihmiset. Pitkittynyt stressi yhdessä huoliajatusten kanssa voi synnyttää kierteen, jossa oireet pahenevat ja laajenevat. Tutkijat ovat havainneet, että homeista oireilevat ihmiset saavat tyypillisesti myöhemmin samanlaisia oireita myös muun muassa kemikaaleista ja sähköstä, amalgaamipaikoista ja tuulivoimaloiden lähettyvillä.

Työterveyslaitoksen psykologi on samoilla linjoilla:

Kun jatkuvasti tarkkailet tilaa ja ympäristöä, haet koko
ajan vaaranmerkkejä”, sanoo Työterveyslaitoksen psykologi
Sanna Selinheimo. ”Oireiden kokemiseen liittyy se, miten oma tarkkaavaisuus on kohdentunut. Jokainen lääkäriksi tai psykologiksi opiskeleva sairastuu – löytää itsestään niitä oireita, joita opiskelee.”

Huolestumiskierrettä saattaa pahentaa se, että media uutisoi sisäilmasta sairastumisista jatkuvasti. Toimittajat tuntuvat rakastavan tarinoita, joissa sairastunut on joutunut lähtemään evakkoon omasta kodistaan ja asuu esimerkiksi teltassa.

Jutuissa on yleensä aina sama asetelma: sairastunut ja kärsivä yksilö, joka on jäänyt ilman hoitoa ja sosiaaliturvaa. Tilannetta kuvaillaan esimerkiksi sanoilla sisäilmakatastrofi tai homehelvetti.

Tutkimustietoa siis kaivataan, mutta helppoa se ei ole, kun:

Työterveyslaitos alkoi kesäkuussa 2013 tutkia, mitkä hoidot ovat tehokkaita sisäilmaongelmiin liittyvien toiminnallisten oireiden hoidossa. Tutkimukseen rekrytoitiin työterveyshuollon kautta työntekijöitä, joilla oli ollut vaikeuksia selviytyä työssään, koska he olivat oireilleet työympäristön sisäilmaongelmien vuoksi.

Yksi toisensa jälkeen osallistujat alkoivat kuitenkin kieltäytyä tutkimuksesta. Taustalla oli Homepakolaiset-yhdistyksen kritiikki tutkimusta kohtaan. Järjestö väitti, että hankkeessa vaarannettiin potilaiden henki altistamalla heidät tutkimushoidoille ja että potilaita oli painostettu osallistumaan niihin.

Tutkijat vastasivat arvosteluun, mutta sosiaalisessa mediassa heille lähinnä irvailtiin. Tutkimuksen piti alun perin valmistua jo vuonna 2016, mutta tuloksia ei ole vieläkään saatu. Kun Turun Sanomatjulkaisi keskeneräisestä tutkimuksesta uutisen otsikolla ”Homekohut ovat myös henkisiä”, tutkijat alkoivat saada vihaista palautetta. He päättivät tehdä tutkimuksen loppuun kaikessa hiljaisuudessa.

Tämän jälkeen jutussa muistutetaan, kuinka iso bisnes sisäilman ympärille on syntynyt. Yli sata yritystä Suomessa tarjoaa sisäilmatutkimuspalveluja ja joukkoon mahtuu monenlaista hiihtäjää, eikä ihmekään, koska

Samasta tilasta on mahdollista saada sekä puhtaita että hyvin saastuneita näytteitä, eikä kummastakaan tuloksesta voi välttämättä päätellä juuri mitään.

THL, Valvira ja sosiaali- ja terveysministeriö kehottavat suhtautumaan sisäilmamittaustuloksiin suurella varovaisuudella.

Sitten tarina jatkuu alussa esitellyn – ja nyttemmin parantuneen –  Jaana Koskisen (nimi muutettu) käynnillä homeguru Ville Valtosen vastaanotolla. Long Play haastatteli myös kolmea muuta Valtosen potilasta. Valtosen ohje ja diagnoosi tuntuu olevan kaikille sama (jos vähän tiivistän):

  • Muuta hirsitaloon / vuosien 2002-2007 välillä rakennettuun taloon maaseudulle
  • Vältä menemästä yhtään mihinkään
  • Sairaudesta ei voi parantua

Miksi Valtonen sitten on niin suosittu? No, hän ottaa oireet tosissaan. Siinä olisi kehittämisen paikka monelle lääkärille. Muuten tutkimusnäyttö on Valtosta vastaan. Homesairaudesta voi parantua ja

Mikään tutkimus ei myöskään puhu sen puolesta, että homeet aiheuttaisivat kaikkia niitä terveysongelmia, joita Valtosen mukaan homeesta voi seurata: hengitystie- ja silmäoireita, toistuvia infektioita, reumaattisia oireita ja kroonista väsymysoireyhtymää.

Toukokuun lopussa Valtonen jäi eläkkeelle eikä enää ota uusia potilaita. Siitä homeaktivistit ovat murheissaan. Jos Valtonen ei ole ennestään tuttu, kannattaa lukaista Jani Kaaron tammikuinen juttu Homeprofessorin väitteet – faktantarkistus.

Juttua lukiessani odotin koko ajan milloin Maria Nordiniin ja limbisen järjestelmän kouluttamiseen eli niin sanottuun DNSR-menetelmään. Jos et muista mistä on kysymys, niin kyseessä oli tapaus, jossa alun perin lifestylebloggarin markkinoima menetelmä nousi syyskuussa 2017 pinnalle kun Hesari teki siitä jutun. Jutussa on haastateltu myös Sainiota:

”Kielenkäyttö on tärkeä osa ohjelmaa. Aivoissa on ne neuronit, jotka syttyvät yhdessä: kun sanotaan hometalo, päädytään paniikkikohtaukseen. Ne yhteydet katkaistaan”, Tuulianna Tola selittää.

ONKO tässä kaikessa mitään järkeä?

”On”, vastaa neurologi ja työterveyslaitoksen ylilääkäri Markku Sainio. ”Sille on teoreettinen perusta.”

Juttu poiki myös jatkojutun, jossa haastateltiin Nordinia itseään:

KANADALAISTA menetelmää kokeilevien suomalaisten Facebook-ryhmään on liittynyt tähän mennessä sata ihmistä.

Ryhmän ylläpitäjä on Maria Nordin, arkkitehti, jonka yritys auttaa sisäilmaongelmista kärsiviä ihmisiä. Hän etsii ympäristöherkille asiakkaille sopivia asuntoja ja neuvoo remontoinnissa.

”Olen ollut siinä tosi hyvä, koska olen itsekin sairastunut sisäilmasta. Muut asiantuntijat eivät välttämättä ole ymmärtäneet herkistyneiden ongelmia. Osasta asiakkaita on tullut ystäviä”, Nordin kertoo.

Jatkojutussa tulee jo kritiikkiäkin, muun muassa mainitaan, että menetelmän tehosta ei ole lääketieteellistä tutkimusta. Mikään ei tietenkään estä sitä kokeilemasta: jos oireet ovat tulleet – kuten aiemmin mainittiin – elimistön vaaranpelkoreaktiosta, niin voivathan ne lähteä tällaisella itsepsyykkaamisella. Ongelmana vain on, että menetelmä, jota voisi hyvin kokeilla itsehoitona parinkympin pokkarikirjan tai ilmaisen blogitekstin pohjalta, on tuotteistettu ”sairailta rahat pois” henkiseksi useamman satasen hintaiseksi DVD-paketiksi, jonka luvataan auttavan vaikka mihin, pähkinäallergiasta epilepsiaan. Muutama päivä juttujen julkaisemisen jälkeen Yle julkaisee Jukka Häkkisen kirjoituksen, jossa menetelmä (ja sillä rahastaminen) tuomitaan huuhaaksi hyvin perustein:

Vakavin ongelma on väite sopivuudesta monien sairauksien hoitoon. Menetelmän sivuilla ja tässä Maria Nordinin blogissasen mainostetaan auttavan allergiaan, astmaan, Parkinsonin tautiin, borrelioosiin ja hiivatulehduksen hoitoon. Käsittämättömin väite on, että autoimmuunisairaudet johtuvat limbisen järjestelmän häiriöistä ja DNSR auttaa myös niihin.

Tämä kaikki kuulostaa kummalliselta ja suorastaan vaaralliselta. Olisiko muka mahdollista, että ykköstyypin diabeetikko tai nivelreumaa sairastava voisi ajatteluaan muuttamalla parantaa sairautensa? Tai että pähkinäallergikko voisi limbistä järjestelmäänsä uudelleenohjelmoimalla huoletta napostella pähkinöitä?

Menetelmä on tavallaan eräänlainen self-help-rahastusversio kognitiivisesta psykoterapiasta. Kognitiivisen psykoterapian toimivuudesta on tieteellistä näyttöä ja sitä antaa vuosien koulutuksen saanut terapeutti. Mutta sekään ei auta pähkinäallergiaan.

Palataksemme Long Playn juttuun, sielläkin DNRS saa kunnolla kyytiä:

Suomessa DNRS:n näkyvin puolestapuhuja on ollut tv- julkisuudesta tuttu arkkitehti ja bloggaaja Maria Nordin. Sosiaalisessa mediassa hän on menetelmää markkinoidessaan luvannut sen auttavan moniin vaivoihin. Kahdessa Long Playn näkemässä yksityisviestissä Nordin väittää, että menetelmän avulla voisi parantua epilepsiasta.

”Ryhmässä moni on parantunut epilepsiasta. Mutta en tarkoita parantua eli healed vaan parantua get better. Eli voi saada apua. Olen käyttänyt väärää sanaa”, Nordin sanoo.

Nordinin blogissaan julkaisemat, DNRS-sivuille vievät linkit ovat niin sanottuja affiliate-linkkejä: Nordin saa provisiopalkkion aina, kun joku päätyy linkin kautta ostamaan DNRS-tuotteita.

Jutun Jaana Koskinen oli tällä menetelmällä kuitenkin parantunut. Ongelmana vaan on tieteellisen näytön puuttuminen sekä katteettomilla lupauksilla rahastaminen. DNRS:ää tutkitaan parhaillaan kahdessa kanadalaisessa yliopistossa, mutta molemmat tutkimukset ovat yhä kesken.

Long Play pyysi Helsingin yliopiston neurobiologian dosentti Sari Lauria tutustumaan DNRS-menetelmään. Hän tutkii työkseen limbistä järjestelmää.

Lauri ei täysin tyrmää menetelmää.

”Neurobiologisen taustan kuvauksessa on vedetty mutkia suoriksi ja liioiteltu. Ei kyse ole pseudotieteestä, mutta hoidon vaikutuksista ei vielä tiedetä riittävästi”, hän sanoo.

”Neuroplastisuus ei ole tieteessä mikään uusi asia. On jo pitkään tiedetty, että kaikki oppiminen – oli se pyörällä ajoa tai pianonsoittoa – aiheuttaa muistijäljen aivoihin. Limbinen järjestelmä on tässä yksi keskeisistä alueista.”

Laurin mukaan viimeaikaiset tutkimukset tukevat hypoteesia siitä, että toistuvan harjoituksen kautta opittu asia aiheuttaa muutoksia hermoverkoissa. Hän muistuttaa, että esimerkiksi masennuksen hoidossa terapian tukena on usein jokin lisä-ärsyke, kuten lääkehoito tai sähkö, joka saa hermoverkot muovautuvaan tilaan.

”Viime aikoina on saatu hyviä tuloksia, kun masennuslääkkeitä on yhdistetty terapiaan.”

Long Play kertoo myös, että DNRS-menetelmää kokeilleiden ja homeaktivistin välillä näyttää olevan käynnissä ”avoin sota”. Tämä ei ole yllättävää, koska itseparantuminen ei sovi homeaktivistien narratiiviin siitä, että kaikki oireet johtuvat homeesta ja ainoa pakotie on muuttaa hirsimökkiin maalle.

Juttu oli hyvä, mutta pari näkökulmaa olisi vielä voinut tuoda esille:

  • Joistain rakennuksista todella löytyy kosteusvaurioita sekä tuntuvasti hometta sisäilmassa ja ne pitää korjata (tai purkaa koko talo ja rakentaa uusi, jos se tulee halvemmaksi). Tämä on ehkä niin itsestäänselvä asia että sitä ei juttuun kirjattu, mutta se olisi tärkeää, koska on myös ihmisiä, jotka luulevat että kaikki homeongelmat ovat vain ihmisten korvien välissä. Vaikka terveys ei kärsisikään, pistävän hajun haistelu kotona tai työpaikalla vähintäänkin ärsyttää.
  • ”Vain ihmisten korvien välissä” – homesairaat ja muut ympäristöherkät ovat kampanjoineet vuosikausia sen puolesta, että ”heidät otettaisiin tosissaan” ja että ”heitä ei leimattaisi psyykkisesti sairaiksi”. Tässä on kaksi ongelmaa:
    • Miksi mahdollinen psyykkinen syy halutaan kieltää lähes uskonnollisella varmuudella?
    • Se, että psyykkisen syyn etsintä koetaan vähättelyksi kertoo karua kieltään sekä näiden aktivistien että yhteiskunnan suhtautumisesta mielenterveysongelmiin. Ne ovat ihan oikeita sairauksia siinä missä flunssa tai astmakin ja niitä voidaan myös hoitaa.

Hesarin jo linkkaamassanikin jutussa sivuttiinkin tätä korvienväliteemaa raikkaasta näkökulmasta:

”Ongelma on tämä dualistinen ajattelu, että jompi kumpi on oltava”, sanoo neurologian ja psykiatrian erikoislääkäri Risto Vataja Husista. Dualismilla hän tarkoittaa länsimaiseen ajatteluun syvälle juurtunutta ihmiskuvaa, jossa ihmisellä on erikseen henki ja ruumis.

Yksi asia on varmaa: ihmiset kärsivät ja jotain sille pitäisi tehdä. Tällä hetkellä käynnissä on Long Playn mukaanainakin:

  • Jo mainitun Risto Vatajan vetämä asiantuntijatyöryhmä valmistelee ehdotusta siitä, miten ympäristöherkkien hoitoketju pitäisi järjestää ja millaista hoidon pitäisi olla. Nyt ympäristöherkkien hoitopolkua ei ole, vaan potilaat osuvat sattumanvaraisesti eri alojen lääkäreiden hoidettaviksi. Eikä toimivia hoitoja ole löydetty. Vallitsevana hoitomuotona on ollut kognitiivinen psykoterapia, mutta sekään ei ole auttanut kuin osaa potilaista. Kaksi kolmasosaa ei hyödy hoidosta. Lääkäreille on raskasta kohdata toiminnallisista häiriöistä kärsiviä, kun apukeinoja ei ole. 
  • Valtioneuvosto hyväksyi toukokuun alussa ”Terveet tilat 2028” -hankkeen, jonka

    tavoitteena on remontoida kuntien ja valtion omistama rakennuskanta vuoden 2028 loppuun mennessä ja ”saada sisäilmaongelmista kärsivien määrä vähenemään nopeasti ja tilat pysyvästi terveiksi”.

Jutun radikaalein ratkaisuehdotus oli psykologi Sanna Selinheimolla, jonka mukaan

Koko some pitäisi lopettaa.

Tämä nyt ei ole toteuttamiskelpoinen, mutta heittona antaa ajattelemisen aihetta. Ennenkin tällaiset viraali-ilmiöt levisivät, mutta huomattavasti hitaammin, perinteisen median kautta.

Heiton ongelmana on, että se on helppo tulkita vähätteleväksi ja homeoireet huuhaaksi luokittelevaksi. Kännykkäsäteilyfobiaan homeoireita ei voi rinnastaa, koska kuten havaittu, homeen pystyy haistamaan ja tästä voi jollain mekanismilla tulla oireita ja tulee myös. Osalla oireet voivat tulla ”psykosomaattisesti” ja riittävä homealtistus aiheuttaa myös niitä ”fyysisiä” sairauksia. Ilmiötä tulee tutkia, ei vähätellä.

Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: oikein rakennetun – ja hoidetun – rakennuksen sisäilma ei haise oikeastaan yhtään millekään, ja tähän tulisi pyrkiä eikä tehdä omituisia säästötemppuja. Vaikkei sisäilmaan sairastuisikaan, kuka nyt tunkkaisesta hajusta nauttii.

Oman lusikkansa soppaan heittää sisäilmaraporttien ja kuntotutkimustulosten piilotteleminen. Alkuperäinen tarkoitus lienee ollut ”ei jaeta näitä niin kukaan ei pääse takertumaan tuloksiin”, mutta tämä on kääntynyt – ihan ymmärrettävästi – niin päin, että kun jotain salataan, niin ajatellaan että siellä on jotain salattavaa. Niin kuin usein onkin. Esimerkiksi tässä Ylen jutussa oleva perustelu

Rakennetun omaisuuden hallintapäällikkö Sari Hildénin mukaan raportteja ei voidakaan julkaista nettisivuilla, sillä ne pitävät sisällään sellaista tietoa, jota ei haluta turvallisuussyistä julkaista netissä. Tällaista tietoa on esimerkiksi koulujen pohjapiirustukset.

Toimittaja päästi hankintapäällikön liian helpolla – millä tavalla pohjapiirustukset vaarantavat turvallisuuden? Esimerkiksi kouluampuja osaa kyllä suunnistaa koulussaan ilman piirustuksiakin (ja äkkiä nuo sieltä pdf:stä poistaa, siis oikeasti).

CC-BY NOGRAN s.r.o.

(Jos olet kurkkuasi myöten täynnä Huhtasaarta, skrollaa alaspäin ja pysähdy punaisen väliotsikon kohdalle, siellä päästään otsikon asiaan kunnolla.)

Tammikuussa 2018 alkanut Laura Huhtasaaren plagiointikohu sai lisää kierroksia, kun Ylen toimittajat saivat selville, että gradusta 30 % on plagioitu suoraan toisesta, pari vuotta aikaisemmin valmistuneesta gradusta. Koko tapaushan lähti paljastumaan, kun teräväsilmäinen bloggari Reija Härkönen huomasi jo tammikuussa 2017, että Huhtasaari on harrastanut plagiointia blogikirjoituksissaan:

Jokainen vähän pidempi teelmä koostui oudoista, yhteensopimattomista kappaleista, jotka oli ikään kuin punottu jonkunlaiseksi kirjoitukseksi koulutytön aineen aloituksen perään.

Toinen blogisti Tuomas Tiainen jatkoi selvittelyä vähän systemaattisemmin. Vuotta myöhemmin, tammikuussa 2018, samainen Tiainen löi pöytään todisteet siitä, että Huhtasaari on plagioinut myös graduaan. Yliopisto teki selvityksen ja totesi rikkeen vähäiseksi. Lopulta Ylen toimittajat narauttivat Huhtasaaren lopullisesti.

Yksi vähemmälle huomiolle jäänyt seikka on, että 30 % plagiointi on vain tekstejä vertailemalla saatu tulos – Twitterissä joku muistutti, että lukema saattaa tuosta vielä nousta: kun joku alan ammattilainen lukee gradut lähdeviitteineen (ja haastatteluaineistoineen, jos ne ovat tallessa), niin pahimmassa tapauksessa myös tulokset on plagioitu. Esimerkiksi Simpanen (plagioinnin kohde) kirjoittaa:

Luokanopettajan kokemusten mukaan toisen polven
maahanmuuttajaoppilaiden, jotka olivat syntymästään saakka asuneet suomessa, oli helpompi pärjätä koulussa, kuin niiden oppilaiden, jotka tulivat suomeen kesken koulunkäynnin.

Ja Huhtasaari:

Opettajien kokemusten mukaan toisen polven maahanmuuttajaoppilaiden, jotka olivat syntymästään saakka asuneet suomessa, oli helpompi pärjätä koulussa, kuin niiden oppilaiden, jotka tulivat Suomeen kesken koulunkäynnin.

Pahimmassa tapauksessa todellinen plagiointiprosentti lähentelee sataa. Kuten tutkija Jussi Jalonen tiivistää:

Enää ei ole väliä, onko kyseessä 10% vai 30% , koska on näemmä kopioinut kysymyksenasettelun ja lopputulokset. Tässä kohtaa Huhtasaarta pitää vaatia esittämään ne haastattelut ja tutkinnon perumista syytä harkita.

Keskustelu aiheesta on ollut välillä absurdia, esimerkiksi julkkislakimies Kari Uoti heitti Twitterissä:

Yle kieltäytyy luovuttamasta ”selvitystä”, joka ”paljastaa” gradun puutteet. Miten tällaisia väitteitä vastaan voi puolustautua, omituista meininkiä.

johon yleisö muistutti, että siellä se selvitys on ihan julkisena Ylen jutussa. Paitsi tietenkin Huhtasaari, joka reagoi – yllätys yllätys – plagioimalla.

Terävin sanan säilä keskustelussa on ollut Ira Virtasella, joka sivaltaa, että

Lisäksi Huhtasaari tuskailee, ettei voi muistaa 15 vuoden takaisia asioita. Muistaa kuitenkin, ettei ole saanut graduohjaajalta kunnon ohjeita.

Näinpä. Vähimmällä Huhtasaari pääsisi, jos tunnustaisi ja pyytäisi anteeksi.

Keskustelussa on toisteltu kolmea väitettä, joista olen vähän eri mieltä ja haluan käsitellä ne tässä. Ne ovat:

  • Miksei muiden kansanedustajien graduja syynätä? Tämä on ajojahti!
  • Miksei yliopisto huomannut vilppiä? Ammattitaidotonta porukkaa!
  • Kaikkihan nyt plagioivat, saa olla aika kuplassa elänyt, jos ei ole opiskeluaikana huomannut!

Tämä on ajojahti! Ei ole.

Ei ole. Tämä on yhtä paljon ajojahti kuin se, että kun Tukes sai tietää, että ”sähköurakoitsija” oli kytkenyt lieden hengenvaarallisesti väärin, se tarkastutti myös kaikki muut kyseisen ”ammattilaisen” asentamat liedet. (Tässäkin tapauksessa homma muuten lähti purkautumaan valppaan siviilin havainnosta. Onneksi ei kuollut.)

Tai jos sinulla on kolme osakeyhtiötä, ja yhden niistä verotarkastuksessa löytyy tahallista vilppiä, voit olla varma, että kaksi muutakin yhtiötä tutkitaan. Ja niin pitääkin.

Koska Huhtasaari harrasti röyhkeää copy-pastailua blogikirjoituksissaan, oli täysin perusteltua olettaa, että tyyppi on harrastanut samaa aiemminkin. Pahoista tavoista (tai oikeastaan ihan kaikista tavoista) kun on vaikea päästä eroon – luonteesta puhumattakaan.

Syynääjien motiiveihin voi toki vaikuttaa moni asia. Harva lähtee syynäämään hyvän ystävänsä gradua plagioinnin varalta.

Miksei yliopisto huomannut tätä? Noloa että Ylen toimittaja oli taitavampi kuin proffa!

Tämänkaltaista vilppiä on vaikea havaita ja jos sellaista epäilee, todisteiden hankkiminen on työlästä. Yliopiston virallisessa selvityksessä selvittäjä ei ollut löytänyt sitä alkuperäistä plagioinnin kohdetta.

Oletetaan, että joku palauttaisi minulle opinnäytetyön (tai harjoitustyön tai minkä tahansa), joka on plagioitu lähes sataprosenttisesti puolankielisestä opinnäytetyöstä. Oikeastaan ainoa tapa jolla tyyppi voisi jäädä verekseltään kiinni, on se, että tunnen hänet niin hyvin, että pystyn suorilta sanomaan, että teksti ei ole hänen kynästään.

Epäilyksen voi herättää myös se, että lähdeviitteistä suuri osa on puolankielisiä, mutta sitten päästään siihen, että milläs todistat? Jos plagioinnin kohde on puolalaisen pikkuyliopiston paperikirjastosta napattu oppari, niin todistaminen menee niin työlääksi, että on helpompaa lyödä hanskat tiskiin kuin pistää riita pystyyn opiskelijan kanssa (vai mitä luulet tapahtuvan jos kysyt opiskelijalta suoraan että onko tämä ihan varmasti sun omaa tekstiä – ilman että on esittää mitään perstuntumaa kummallisempaa todistetta asiasta?).

Huhtasaaren plagiointi tapahtui vuonna 2003. Tuolloin ei ollut vielä automaattisia plagioinnintarkistussoftia, jonne opinnäytetyöt olisi syötetty. Tai olihan niitä olemassa, muttei käytetty kuin harvassa paikassa (muistan kun kesällä 2003 käymäni Fysiikan laboratoriotyöt -kurssin loppuselkkari piti palauttaa paperiversion lisäksi laitoksen omaan plagiaatintarkastusjärjestelmään – tästä lisää seuraavassa luvussa).

Viimeisenä ja vaikeimpana: kaikkihan nyt plagioivat, saa olla aika kuplassa elänyt, jos ei ole opiskeluaikana huomannut!

Julius Uotila – sähköalan ihminen hänkin – kirjoittaa Twitterissä:

On täytynyt olla kyllä siellä koulun penkillä silmät ummessa, tai jossain omassa kuplassa jos ei ole huomannut sitä copypasten määrää korkeakouluissa. Enemmän sääntö kuin poikkeus imo.

Johon kommentoin:

Siis kyllä näitä yrittäjiä on sekä yliopistossa että amkissa, mutta ”enemmän sääntö kuin poikkeus” on kyllä vahvaa liioittelua. Voisin kertoa muutaman tarinan kun pääsen koneen ääreen.

Niin. Itse asiassa olen tästä osittain samaa mieltä: saa olla aika kuplassa elänyt, jos ei ole mitään vilppiä opiskeluaikana havainnut tai vähintään siitä kuullut. Tosin voin puhua vain omasta puolestani: olen opiskellut kokonaisen tutkinnon TKK:n sähköosastolla ja opettanut samaisen opinahjon sähkö- ja tietotekniikan osastoilla. Lisäksi olen suorittanut kauppatieteiden opintoja Jyväskylän yliopistossa ja matematiikan ja fysiikan opintoja Helsingin yliopistossa (ja opettajaopinnot HAMKissa Tampereen yliopiston järjestämänä), mutta nämä olivat niin pintaaraapaisevia kokemuksia, että niistä on mahdoton muodostaa kokonaiskuvaa kyseisen oppilaitoksen opiskelu- ja opiskeluvilppikulttuurista. Niin ikään minulla ei ole minkään valtakunnan käryä siitä, kuinka paljon vaikkapa sukupuolentutkimuksen tai metsätieteen opiskelijat kusettavat opinnoissaan.

Aivan ensimmäisenä on syytä määritellä mistä puhutaan kun puhutaan ”copypasten määrästä” ja muun opiskeluvilpin yleisyydestä. Ero kokonaisen gradun plagioimisessa ja palautettavan laskutehtävän kaverilta kopsaamisessa on kuin vertaisi keskenään kokiksen syliin kaatamista ja törkeää pahoinpitelyä.

Aiheesta ei ainakaan pikaisella etsinnällä löydy yhtään Suomi-kulmaista tieteellistä artikkelia. Nopealla googlausella löytyy tiivistelmäpaperi Impact of Policies for Plagiarism in Higher Education Across Europe: Plagiarism Policies in Finland vuodelta 2013, jossa seisoo:

According to national interviews there are no “figures collected for cheating or plagiarism” in universities. Universities have rules about plagiarism but do not maintain statistics.

Eli tapauksia ei tilastoida. TKK:lla viime vuosikymmenellä käytäntö oli, että jos jäi kiinni vilpistä, siitä laitettiin paperit opiskelijahallinnon riippukansioon, jotta tyypin jäädessä uudestaan kiinni seuraukset voivat sitten olla vakavammat. Mihinkään muuhun rekisteriin vilppitietoja ei tallennettu, joten ymmärrettävästi tilastojakaan ei sitten ole.

Lisäksi tuolla sanotaan, että:

Although not confined to Finland, “there are teachers who don’t bother reading the studentthesis and give an average or guessed mark” (national interview).

Ihan kiva että tämä sanotaan ääneen. Juuri pari viikkoa sitten heitin Facebookissa, että vaikka periaatteessa monesta opinnäytetyöstä voisi antaa arvosanan jo sen perusteella että olen lukenut työstä muutaman alustavan version, luen periaatteen vuoksi työn julkaistavan lopullisen version aina läpi koska en halua ottaa riskiä että joku sopivalla huumorintajulla varustettu (ja minun huumorintajuni tunteva) opiskelija ujuttaa työn loppuosaan lauseen

Lol ei Vesa Linja-aho tätä lue oikeasti kuitenkaan.

tai jotain vastaavaa.

Kuinka yleisestä ilmiöstä siis on kysymys? Samaisessa raportissa viitataan kyselytutkimukseen, jonka mukaan

In responses from 171 Finnish students for the IPPHEAE research, 25% of Finnish students agreed or strongly agreed with the statement I believe I may have plagiarised (accidentally or deliberately), 25% said they were not sure, 47% disagreed or strongly disagreed and 2% declined to answer.

Raportin lähdeluettelossa myös viitataan muutamaan kotimaiseen graduun: Mitä pystympi pää – sitä kauemmaksi näkee vuodelta 1995 (ei 1999 kuten lähdeluettelossa lukee) ei löydy verkosta muuta kuin tiivistelmän osalta, jossa lukee mm. että opettajankoulutuslaitoksen opiskelijoista 59 % ilmoitti harrastaneensa tenttivilppiä kerran tai useammin. Kansainvälisesti aihetta on tutkittu paljonkin – liikkeelle pääsee kätevästi uudemmasta raportissa mainitusta Kari Silpiön gradusta vuodelta 2012, joka on luettavissa verkossa. Pistänpä ToDo-listalle.

Nämä lukemat tuntuvat järkeenkäyviltä oman perstuntuman kanssa. Jotain kertoo sekin, että tapauksia on sen verran harvoin, että ne ovat jääneet poikkeuksina mieleen. Tässä muutama oma kokemus ja ajatus asian tiimoilta, insinöörimäisen tylsässä luettelomuodossa:

  • TKK:lla palautettavien tai muuten pisteitätuovien laskutehtävien kopioiminen opiskelukavereilta oli sen verran yleinen ilmiö, että sille oli annettu oikein termikin, prujaaminen. Tekikö tätä 10 % vai 40 % vai kuinka moni, on sitten jo toinen juttu – kuten myös se, että kuinka usein tätä tehtiin. On helppo kuvitella, että jos muuten tunnollinen opiskelija laskee itse 29 tehtävää ja se 30. tehtävä koetaan epäoikeudenmukaisen vaikeaksi, apua kysytään kaverilta.
  • Rajanveto vilpin ja ei-vilpin välillä on vaikeaa: moni opettaja – itsekin – peräti kannusti laskemaan tehtäviä yhdessä. ”Yhdessä laskeminen on sallittua, kaverilta kopioiminen kiellettyä.”
  • Fysiikan laskuharjoituksia ohjatessani yksi opiskelija sanoi kerran suoraan sivulauseessa kopioineensa yhden tehtävistä kaveriltaan. Sanoin ystävälliseen mutta tiukkaan äänensävyyn että älä nyt tuollaisia huutele, se on plagiarismia ja siitä voidaan pahimmassa tapauksessa erottaa koulusta. Tämä opiskelija – josta ei muuten ollut mitään negatiivista sanottavaa – oli vilpittömän sähkähtäneenhämmästynyt. Kävimme myös lyhyen keskustelun siitä, miksi se ei ole ok vaikka tiedän kyllä että sitä tehdään.
  • Jos rajanveto vilpin ja ei-vilpin välillä on vaikeaa, vielä vaikeampaa on sen valvonta, rankaisemisesta puhumattakaan. Esimerkiksi palautettavasta laskutehtävästä on hankala selvittää, onko se laskettu yhdessä kaverin kanssa (sallittua ja jopa ihan suositeltavaa) vai onko se kopioitu kaverilta. Oikeastaan ainoa tapa on haastatella opiskelijaa poliisikuulusteluhenkisesti ja pyytää kertomaan, mitä hän on tehnyt milläkin rivillä ja miten hän on päätynyt seuraavaan välivaiheeseen. Tässäkin tavassa on heikkoutensa: laskun itse tehnyt mutta itseilmaisutaidoiltaan heikko opiskelija voi vaikuttaa vilppaajalta, ja päin vastoin. Ja aina voi puolustautua sillä että ”hmm, mä laskin tän viikko sitten ja en oikein muista, ootas, hmm”.
    • Vaikka laskun kopioisi toiselta, siitä voi tarttua jotain päähän. Niin kauan, kun kurssilla on muitakin arviointimenetelmiä kuin palautettavat tai esiteltävät laskut, en pitäisi kopsaamisen mahdollisuutta niin vakavana asiana että palautettavat laskutehtävät muuten hyödyllisenä ja toimivana opetusmenetelmänä heitettäisiin romukoppaan – se olisi tekona yhtä järkevä kuin valintamyymälöiden muuttaminen tilaa tiskin takaa -myymälöiksi satunnaisten tai edes vähemmän satunnaisten juoksukaljaveikkojen takia.
  • Joillain kursseilla laskuharjoitukset olivat sellaisia, että harjoitusten aluksi merkittiin listaan, mitkä tehtävät on tehnyt, ja sitten assari arpoi rastittaneista jonkun taululle laskemaan tehtävän. Enemmän kuin kerran kävi niin, että rastittaja ei ollut oikeasti laskenut tehtävää vaan valahti punaiseksi kun arpa osuikin kohdalle. Oma positiivinen poikkeuksensa olivat gurutason (= yleensä teknillisen fysiikan) opiskelijat, jotka laskivat tehtävän lennosta taululle jos arpa lankesi kohdalle.
  • Suoritin Sovelletun todennäköisyyslaskennan kurssin TKK:n avoimen yliopiston puolella (entinen työkaveri Puolustusvoimista vinkkasi että sellainen pyörii iltaisin ja viikonloppuisin – hän suoritti itse insinööristä diplomi-insinööriksi -muuntokoulutusta töiden ohella). Siellä tentin jälkeen joku kurssilaisista jutteli aulassa toverinsa kanssa:

    – Osasiksää mitään, mää en oikeen osannu?

    – *hihitellen* No MÄ en osannu mutta guru istu vieressä ja guru osasi!

    Toden totta, sain täydet pisteet tentistä – kuten myös tuloslistan mukaan joku toinenkin tyyppi. En tuntenut kurssilaisia nimeltä joten on vaikea sanoa, oliko tämä sama kaveri kuin käytävällä hihitellyt.

  • Yksi muisto: pari opiskelijaa TKK:lla tutkiskeli seinällä ollutta tuloslistaa: ”Ei vittu mä sain yhden pistään vähemmän vaikka mä prujasin sulta!”
  • Yksi klassikkovilppi TKK:lla oli hankkia jostain haltuunsa edellisen vuoden kurssimateriaali ja kopioida vastaukset suoraan sieltä. Tutuin esimerkki opiskelutovereilleni lienee Fysiikka 1 ja 2 -kurssien pistelaskarit, jotka laskettiin kotona tai laskuharjoituksissa ja sitten näytettiin assistentille, joka merkkasi ne pistelistaan suoritetuiksi. Näistä sai sitten lisäpisteitä välikokeisiin. Itse kuulin edellisten vuosien mallivastausten saatavuudesta vasta suoritettuani kurssit, joten ei tarvinnut edes miettiä, sortuuko tähän. Sen sijaan kyseisen kurssin assarina muistan tapauksen, josta en ole erityisen ylpeä jälkikäteen (vaikka keräsin sosiaaliset pisteet laskunsa rehellisesti laskevilta opiskelijoilta):Vetäessäni laskuharjoituksia luokkaan tuli myöhässä opiskelija, joka sanoi laskeneensa tehtävät kotona ja näyttävänsä ne minulle. Tyyppi avasi vihkonsa ja siellähän ne tehtävät olivat tehtynä: mutta viime vuoden lukuarvoilla (ovela proffa oli muuttanut yhtä lukuarvoa tehtävään, vaikka tehtävä oli muuten sama). Otin opiskelijan vihkon, nostin sen ilmaan ja sanoin kuuluvalla äänellä:”Jos kopioitte edellisen vuoden malliratkaisuista niin nähkää edes sen verran vaivaa että tarkistatte että lukuarvot ovat tämän vuoden lukuarvoja.”Tämän jälkeen annoin eleettömästi vihkon opiskelijalle takaisin ja kirjasin näkyvästi hänelle pisteet tehtävistä (perusteella että en nyt halua olla liian mulkvisti vaan ikään kuin hyvityksenä häpeärangaistuksesta annan kuitenkin pisteet).

    Jos nyt 15 vuotta myöhemmin tulisi vastaan samanlainen tapaus, hoitaisin sen kahden kesken. Opiskelijan nolaaminen on tai ainakin sen pitäisi olla opettajan ammattietiikan vastaista – siksi jo alkuun totesin, että en ole tästä ylpeä.

  • Kollega (joka ei ole jutunkertoja joten oletan että tämä on tapahtunut oikeasti) kertoi TKK:lla, että joku ryhmä oli tietoliikennetekniikan kurssilla palauttanut harjoitustyön, joka vaikutti epäilyttävän laadukkaalta kyseisen ryhmän tuotokseksi. Kollega nappasi yhden lauseen työstä ja kirjoitti sen Googleen – ja löysi Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa tehdyn diplomityön, josta raportti oli käytännössä suora plagiaatti. Hän kutsui ryhmän ohjauspalaveriin saatteella, että tästä tuli tosi hyödyllinen raportti, tulkaa kertomaan tästä vähän lisää. ”Joo, totta kai tullaan mielellään!” Sitten neukkarissa kollega heittää läpsäytti pöydälle tulostamansa diplomityön (josta plagiaatti oli tehty) – ja ”kavereilla meni naama valkoiseksi”.”Nyt teette uuden raportin ja teette sen itse, niin asia on loppuun käsitelty.” Ja oli kanssa.
  • TKK:n ohjelmointikursseilla käytettiin automaattista plagiaatintunnistusta: jokaisesta palautetusta koodista laskettiin muutama tilastollinen tunnusluku (käytettyjen muuttujien määrä, entropia, jne.), ja liian samat tunnusluvut saaneita koodeja verrattiin keskenään ja epäillyt kutsuttiin ”prujaushaastatteluun”. Pelkkä tieto tämän tarkastuksen olemassaolosta käsittääkseni piti plagioinnin hyvin aisoissa – itse olin kurssilla riviassarina ja nämä haastattelut hoitivat luennoitsija ja pääassari, mutta muistikuvani mukaan tapauksia oli vain muutama per kurssi. Nokkelimmat yrittivät hämätä tarkastusjärjestelmää vaihtamalla muuttujien nimet ja lisäämällä ylimääräisiä rivinvaihtoja ja välilyöntejä ja kommentteja, mutta nämä yritelmät jäivät systeemin haaviin armotta.
  • Kun tehtävä on ”liian vaikea”, riski siihen, että ratkaisuun käytetään kyseenalaisia menetelmiä, kasvaa. Itse muistan erään sähkömagnetiikan kotitehtävän, joka vaikutti niin vaikealta, että järkeilin että ”ei se tätä ole itse keksinyt” ja olinkin oikeassa: sopivalla googlailulla löytyi tieteellinen julkaisu (taisi olla konferenssipaperi), jossa oli ratkottu käytännössä sama ongelma. Tätä artikkelia katsomalla selvisi sitten miten lasku ratkeaa. Ilmoitinko palautetussa vastauksessani, että käytin tuota paperia apunani? En muista. Voi hyvin olla että en ilmoittanut.
  • Sitten on olemassa ei nyt varsinainen vilppi vaan tekniikka: vanhojen tenttien ulkoaopettelu. Osa TKK:n professoreista kierrätti tenttikysymyksiä vähän liian lyhyellä syklillä, minkä johdosta 5-10 opintopisteen (133-267 tunnin) kurssi oli mahdollista suorittaa noin 5-15 tunnin työpanoksella. Ennen opiskelijayhdistykset ylläpitivät tenttikokoelmia paperiversiona, viime vuosikymmenen lopulla siirryttiin digiaikaan ja vanhoja tenttejä pääsee ihmettelemään osoitteessa tenttiarkisto.fi.
  • Ystäväni oli TKK:lla tentinvalvojana, ja sattui juuri tuurilla katsomaan opiskelijaa, kun hän veti paidan alta lunttilapun pöydälle. Kiinni jäi. Hän korosti, että jos olisi sillä hetkellä katsonut johonkin muualle, lunttaus olisi onnistunut. Lunttilappua on jälkikäteen mahdotonta erottaa suttupaperista ja/tai se on helppo tunkea taskuun tai hävittää huomaamattomasti.
  • Olen joskus käyttänyt kurssilla arviointimenetelmänä ratkaisua, jossa tentti korvataan sillä, että lasketaan sarja tehtäviä ja esitetään ne laskettuna. Tällöin kaikki saavat edetä omaan tahtiin Pekka Peura -henkisesti: nopeimmat oppijat suorittavat kurssin nopeasti alta pois, ja hitaammat saavat enemmän kädestä pitäen -ohjausta. Aivan varmasti joku on suorittanut tällaisen kurssini kopsaamalla tehtävät kaveriltaan ja varmaan hihittelee lukiessaan tätä tekstiä. Mutta ihan samalla tavalla tentissä on mahdollista luntata tai Alepassa mahdollista ottaa juoksukaljat. Nykyään käytän yleensä tentin ja tehtävien yhdistelmää: kurssin lopussa on perinteinen tentti, mutta laskemalla sarjan tehtäviä, saa kurssiarvosanaa korotettua yhdellä pykälällä.
  • TKK:n tutkintosäännön mukaan opiskelijalla oli oikeus tutustua suorituksensa arvosteluun. Ajan säästämiseksi (ja käytännön pakosta, jos tenttien korjaaminen oli jaettu useammalle assarille) tentin jälkeen järjestettiin yleensä arvosteluun tutustumistilaisuus (jonka opiskelijat olivat nimenneet valitustilaisuudeksi – jonka Teoreettisen sähkötekniikan labra oli jalostanut edelleen valiStustilaisuudeksi), jossa oli oikeus nähdä oma tenttipaperi ja kysellä arvosteluperusteista ja ’vaatia mahdollisia arvosteluvirheitä oikaistavaksi’. Joskus arvosanan sai nousemaan ihan puhtaalla paskanjauhannalla – kerran eräässä rennossa tällaisessa tilaisuudessa proffa sanoi suurin piirtein, että ’jos opiskelija on niin kiinnostunut arvosanastaan että vääntäytyy erikseen tänne niin ei tää multa pois ole’. Jos oikein muistelen, niin tasan yhdessä valitustilaisuudessa en saanut arvosanaani nousemaan ylöspäin. En muista annoinko juttuvinkkiä vai oliko ilmiö niin yleisessä tiedossa että ylioppilaskunnan lehti teki aiheesta jutunkin – josta muistan vain sen, että joku assari kertoi että osa vain röyhkeästi pyytää arvosanankorotusta ilman kunnon perusteluja.
    • Tuttu Teknillisen fysiikan osaston opettaja sanoi, että hänellä on tarkka ylöskirjoitettu pisteytysperustelu jokaiselle tehtävälle, jolloin ’tenttikokoelmaväen’ (hänen käyttämänsä termi) arvosanankorotusvaatimukset voi torpata auringontarkasti. Jotkut kuulemma yrittävät sitkeästi silti.
  • Kerran kysyin elektroniikan luennoitsijalta, että voiko kokeeseen ottaa kaavakirjan mukaan. ”Ei tarvitse, teillähän on noi laskimet joihin voi tallettaa vaikka mitä.” Ohjelmoitavat laskimet olivat ahkerassa käytössä, eikä niitä koskaan tyhjennetty ennen tenttiä. Siitä voi vetää omat johtopäätöksensä. Ilmiö oli kyllä henkilökunnan tiedossa. Oikeastaan ainoa ongelmallinen asia tässä oli, että olisi pitänyt eksplisiittisesti sanoa, että lunttien tallentaminen laskimeen on sallittua – tällöin opiskelijat moraalitulkintoineen olisivat olleet samalla viivalla.Kun itse myöhemmin luennoin samaista elektroniikan kurssia, ratkaisin asian niin, että kokeeseen sai ottaa oman lunttilapun mukaan, ja se palautettiin kokeen mukana ja arvosteltiin (vai oliko se vain niin, että annoin yhden lisäpisteen erityisen hyvistä lunteista – en muista). Tämä oli ilmeisesti mieleenjäävä kokemus, koska tänä keväänä yksi oma opiskelijani Metropoliassa kertoi että hänen isoveljensä oli ollut viime vuosikymmenellä kurssillani TKK:lla ja kertoi tästä.
  • Automaattiset plagioinnintarkistamissoftat yleistyivät Suomen yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa vasta tällä vuosikymmenellä, mutta TKK:n fysiikan labrakurssilla oli tällainen käytössä jo vuonna 2003: paperiversion lisäksi tuli palauttaa labraselkkarin teksti copy-pastena johonkin kurssin omaan simppeliin plagiaatintarkastusjärjestelmään. On täysin mahdollista, että kyseinen kilke oli todella yksinkertainen tai sitten vain plasebo: pelkkä tieto tällaisen järjestelmän käytöstä suitsii plagiointia tehokkaasti. Esimerkiksi koneinsinöörikillalla oli kiltahuoneella oma fyssanselkkarikokoelmansa. En pidä lainkaan huonona asiana että voi katsoa mallia ongelmatilanteissa, mutta kyllähän kokoelman olemassaolo laskee plagiointikynnystä.

Että semmoisia kokemuksia. Ei näitä usein ole vastaan tullut, muttei voi myöskään sanoa, että peruskursseilla fuskaaminen olisi ”täysin poikkeuksellista”. Tästä ei voida kuitenkaan vetää johtopäätöstä, että gradujen/dippatöiden/inssitöiden plagioiminen olisi yleistä. Tekniikan alalla vielä varsinkin työt tehdään usein jollekin tilaajalle, ja varsinainen plagiointi on hankalampaa.

Huhuosasto – valikoituja huhuja, joista en ole yllättynyt jos nämä ovat totta

Edellä käsittelin ensi käden muistitietoani, tässä pari huhua vielä:

  • Aloitin opintoni vuonna 2000, ja silloin oli käsittääkseni uusi käytäntö, että tentistä poistuttaessa pitää näyttää opiskelijakortti tai henkilötodistus. Huhun mukaan tällä haluttiin suitsia sitä, että teräväpäinen opiskelija tekee sivubisnestä tenttimällä kursseja toisten puolesta. Huhun mukaan matematiikan peruskurssin taksa oli 500 markkaa.
  • Helsingin yliopiston professori oli käyttänyt samoja tenttikysymyksiä vuosikausia. Sitten hän oli erään tentin alussa sanonut ”tällä kertaa sitten kirjoitetaan joka toiselle riville”. Tässä kohtaa vitsiä piti tajuta, että opiskelijat olivat vetäneet TKK:lta tutun ”opetellaan tenttikysymykset ulkoa” -käytännön nextille levelille ja kirjoittaneet koevastauksetkin jo valmiiksi kotona.
  • Elektroniikan labrakursseilla oli vielä viime vuosikymmenellä ongelmana, että labramateriaali oli melko epäselvä ja mittaukset vaativia. Vanhempi assari kertoi tarinan, että toinen assari oli käynyt vessassa ja kun avasi labran oven tullessaan takaisin, niin ”teekkarit oli siinä assaripöydän ympärillä ja prujasi niin että sutina kävi” (hänen mallivastausmapistaan siis).
  • Edellä jo mainitsin selvityksestä, jossa nostetaan ongelmaksi, että kaikki proffat/opettajat eivät oikeasti lue opinnäytetyötä läpi vaan heittävät arvosanan aiemman opintomenestyksen tai pikaisen silmäilyn perusteella. Samaa tehdään erään toisen käden tiedon perusteella myös tenteille: Helsingin yliopistolla eräällä laitoksella yksi tai useampi proffa/assistentti arvostelee tentit vilkaisemalla, että vastauksissa on oikeat avainsanat mainittuna. Toisaalta: onko tämä mikään ongelma, jos käytäntö on kaikille opiskelijoille sama. Tähän voisi hakea analogiaa veroilmoitusten koneellisesta käsittelystä: ei niitäkään lueta käsin läpi. Toisaalta, opiskelija joka tietää että kokeet arvostellaan näin, pääsee vähemmällä harjoittelulla kuin opiskelija, joka oikeasti opiskelee asiat.

Lopuksi

Vaikka Huhtasaaren narahtaminen on poliittinen herkkupala ja vahingonilon määrä on käsinkosketeltava, toivon myös, että tapaus herättää keskustelua tiede- ja opiskeluvilpistä ja siihen puuttumisesta – ja tarvittaessa käytäntöjen uudelleenarviointia.

Loppuun heitän provosoivan ajatuksen siitä, että oli systeemi millainen tahansa, aina siinä on mahdollista keplotella läpi minimityömäärällä. Onko tämä edes ongelma? En muista äijän nimeä, mutta jossain talouslehden haastattelussa viisikymppinen tuotantotalouden diplomi-insinööri kertoi opiskelutovereistaan, että ”niistä jotka kopioivat toisilta tuli menestyviä johtajia ja niistä joilta kopioitiin tuli arvostettuja asiantuntijoita”.

Ihailin jo kymmenen vuotta sitten silloisen toimittajaopiskelijan, nykyisen palkitun toimittajan Elina Lappalaisen kolumnia Löysä tenttien arvostelu syö uskottavuutta, jossa hän pureskelee tätä samaa asiaa (en olisi löytänyt koko kolumnia, ellei sana lumekoulutettu olisi syöpynyt mieleeni):

Todellisuus on kuitenkin se, että monet haluavat yliopistosta tutkinnon, jotta pääsevät uralle. Kun opiskelijoilta puuttuu sivuaineopintoja, monissa kirjatenteissä käydään ”hakemassa helppoja noppia”.

EN SANOISI meidän olevan ylikoulutettuja. Pikemminkin lumekoulutettuja. Lepsu arvostelu syö koulutuksen uskottavuutta. Jos itse pääsee vähällä, ei usko muidenkaan ponnistelleen tutkintonsa eteen.

On tietysti niitä tunnollisia opiskelijoita, jotka lukevat kirjoja viikkokaupalla. Ja ne jotka eivät osaa pyöritellä sanoja sujuvasti, eivät välttämättä pääse tenteistä läpi näin huonolla valmistautumisella. Ja eivät kaikki tentaattorit ole yhtä lepsuja, linjat vaihtelevat rajusti. On myös aineita, joiden tentit ovat tunnetusti vaativia.

Mietin, uskallanko julkaista tätä kommenttia. Parin viikon sisällä olisi jälleen seuraava kirjatentti ja tentaattorihan saattaa terästäytyä nimeni kohdalla: ”Ai sitä halutaan tiukkaa arviointia, saakoon sitten!” Myöskään kaikki opiskelijatoverit eivät ehkä iloitse siitä, jos tenttien läpipääsyn rima nousee.

Jonkun on silti sanottava kaikkien tiedossa oleva asia ääneen.

Kolumni kannattaa lukea kokonaan. Itsellä on ei-matemaattisista kirjatenteistä samanlaisia kokemuksia: jos tiedät aiheesta edes jotain, kokeesta tulee vähintään ykkönen, yleensä ihan kolmonen tai nelonenkin. Vitoseen sentään pitää osatakin jotain.

Entä jos tämä ”löysyys” onkin suomalaisen yliopistojärjestelmän vahvuus: ne jotka haluavat tutkijan uralle tai muuten haluavat ”ottaa kurssista kaiken tiedon irti”, tekevät sen, olipa tentin arvostelu löysää tai ei. Suuri osa yliopisto- ja amk-tutkinnon suorittaneista työllistyy kuitenkin tehtäviin, joissa riittää, että alasta on jonkinnäköiset perustiedot. Löysä arviointi myös mahdollistaa työssäkäynnin opintojen ohessa, joka kehittää ammattitaitoa sekin tai vähintään varmistaa toimeentulon.

Yliopistoissa ja korkeakouluissa harrastetaan edellä kuvattua junailua ja vilppiä, mutta plagioituun opinnäytetyöhön en ole vielä omassa työssäni suoraan törmännyt. Nykyisessä työpaikassani – eri alalla tosin – oli vastaavanlainen plagiointiepäily, josta tuli vapauttava ’tuomio’. En ole perehtynyt tapaukseen tarkemmin, mutta sellainen seuraus tapauksella oli, että meilläkin otettiin automaattinen TurnitIn-plagioinnintarkistus käyttöön opinnäytetöissä.

 

CC-BY NOGRAN s.r.o.